“Lyhyt luento Lopusta
Mikä on valon ja valaistuksen välinen ero? On olemassa Rembrandtin tekemä etsaus, jonka nimi on Kolme ristiä. Se on kuva maasta ja taivaasta ja Golgatasta. Hetki sataa paikallaolijoiden päälle; laatta käy tummemmaksi. Tummemmaksi. Rembrandt herättää sinut juuri ajoissa, jotta näet, kuinka materia kompuroi pois muodoistaan.”
Kanadalainen runoilija Anne Carson (s. 1950) on viimein rantautunut Suomeen. Runovihkossa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä (Poesia, 2019) nähtiin käännös runoilija Gertrude Steinia käsittelevästä esseestä ja viime vuonna ilmestyi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa käsittelevä Albertine-harjoitus (Poesia, 2020). Nyt runoilija ja kääntäjä Aki Salmela on suomentanut Carsonin ensimmäisen runoteoksen Lyhyet luennot (Short talks, 1992).
Teos koostuu 45 lyhyestä proosakatkelmasta, joissa (tai joiden kautta) luennoidaan niin arkisista asioista kuin historiallisista henkilöistäkin. Lyhyimmällä luennolla on pituutta vain kolmen lauseen verran, eikä kokoelman pisin teksti, johdanto, ole sekään kuin puolentoista sivun mittainen. Vaikka nimessä puhutaankin “luennoista”, niin teos - alkaen jo siroudestaan ja keveydestään esineenä - vaikuttaa jonkinlaiselta antiteesiltä luennoinnin käsitteelle. Sivujakin on vain 63, joten näiden luentojen aikana ei pitäisi ehtiä tylsistyä.
Heti ensimmäisessä luennossa puhuja toteaa, että “jokaisessa kertomassani tarinassa tulee vastaan piste, jonka tuolle puolen en näe. Inhoan tuota pistettä. Sen tähden tarinankertojia kutsutaan sokeiksi -- se on pilkkanimi.” Tämän voisi nähdä toisaalta jonkinlaisena irtisanoutumisena liian innokkaasta pyrkimyksestä teoksen kokonaisvaltaiseen järjelliseen tulkintaan tai toisaalta radikaalimmin ilmaisuna “tulkintaa vastaan”, sontagilaisessa mielessä (ks. Sontagin essee aiheesta [Nuori Voima]). Runon ei viime kädessä tarvitse olla kryptinen kielellinen arvoitus, vaan kirjoittaja -- kuten myös lukija -- voi luottaa sanojen ilmaisuvoimaan.
Läpi kokoelman onkin aistittavissa aivan omanlaisensa estetiikka, jossa kuvailu on kiehtovalla tavalla vinoutunutta, mutta kuitenkin jollain tasolla tunnistettavaa; ikään kuin runot kulkisivat rakenteellisesti meille ilmenevässä todellisuudessa, mutta pintatasolla taas aivan omalakisesti omissa sfääreissään. Ilmaisu on muotokieleltään assosioivaa olematta kuitenkaan huolimatonta tai sattumanvaraista. Lukijalle jää tunne, että asioita ei voisi ilmaista mitenkään toisin, ainakaan jotakin olennaista rikkomatta.
Assosioinnin ohella runoissa on myös pohtivia, lähes aforistisia lausahduksia. Esimerkiksi Lyhyessä luennossa Parmenideesta puhuja pohtii, että “Pelkäänpä, että emme käsittäneet, mitä hän sanoi tai miksi. Entä jos esimerkiksi joka kerta kun hän sanoi “kaupungit”, hän tarkoittikin 'harhaluulo'?” Runon voisi tulkita viittaavan Parmenideen filosofiaan, jossa kaupunki on todellakin vain harhaluulo ja todellisuus yksi jakamaton ja muuttumaton kokonaisuus.
Myönnän, etten lukiessani muistanut, mitä Parmenidee ajatteli. Täytyi laittaa kirja hetkeksi sivuun ja katsoa Googlesta. Onneksi luento oli nopeasti ohi, eikä tarvinnut keskeyttää luennoitsijaa, opettavaa ääntä.
Teoksen ääni ei kuitenkaan pyri selostamaan tai vakuuttamaan, tekemään tyhjäksi. Luennot jäävät leijumaan ilmaan lähes painottomina, veistoksenomaisina esineinä. Kytkökset toisiin luentoihin syntyvät ilmassa tapahtuvista satunnaisista törmäyksistä. Carson kirjoittaa, että “...hänen [esineiden] luokittelujensa puhdas kiihko kohosi hänen ympärillään ja saartoi hänen elämänsä, nämä toiset jotka hukkuivat, nämä joita oli koko maailmallinen.” Kokonaisvaltaista selitystä hakeva lukija saa iskun näpeilleen viimeistään tässä vaiheessa.
On tosin huomionarvoista, että jo teoksen johdannossa puhuja toteaa, että “Aristoteles kertoo meille, että hyvässä tarinassa kaikki tapahtuu jonkin toisen asian seurauksena” ja myöhemmin pohtii, miten “Aristoteles puhuu todennäköisyydestä ja välttämättömyydestä, mutta mitä iloa on ihmeestä, mitä iloa on tarinasta, joka ei sisällä myrkyllisiä lohikäärmeitä.” ja huomauttaa lopuksi, ikään kuin olkiaan kohauttaen, että “no koskaanhan ei voi tehdä tarpeeksi töitä”. Kysymys on tärkeä, ja vastaus löytyy esimerkiksi runosta Lyhyt luento Van Goghista: “Kun hän katsoi maailmaa hän näki naulat jotka kiinnittävät värit asioihin ja hän näki että nuo naulat ovat tuskissaan.” Loppuuko tuska, jos naulat irrotetaan (luultavasti) tai jos niiden paikkaa vaihdetaan (vaikeampi sanoa)?
Huomaan lukiessani yrittäväni epätoivoisesti löytää selitystä sille, miksi tekstejä kutsutaan “luennoiksi”. Tekstit suodattuvat puhujan oppineisuuden lävitse varsin kivuttomasti, enkä koe lukijana olevani tekstin passiivinen vastaanottaja, luentosalissa jossain keskirivin tienoilla istuva kuuntelija. Opin toisinaan jotakin uutta, koin tarvetta tarkastaa Googlesta, millainen olikaan Rembrandtin etsaus tai mitä Parmenides olikaan ajatellut. Kuitenkin, vaikka runoudessa tulee aina hyväksyä tietynlainen epävarmuus, jää ilmaisu häiritsemään. Jos lähdetään ajattelemaan termiä "luento" sen yleisesti käytetyssä merkityksessä, nousee merkittävä ristiriita esiin. Suullinen luento sisältää aina jossain määrin jotakin ylimääräistä ja tarpeetonta, ainakin suhteessa kirjoitettuun tekstiin tai luentomuistiinpanoihin. Carsonin luennot ovat sen sijaan hyvin riisuttuja ja lyhyitä eivätkä sisällä juurikaan ylimääräistä rönsyilyä.
Kenties ilmaisuun “luennot” ei tule keskittyä liiaksi. On mahdollista, että luennoiksi kutsumisella vältetään lukijan liian innokas (tai innoton) tulkinnallinen katse; siinä missä “runoina” tekstit olisi tulkinnallisessa mielessä helppo typistää vain “tilannekuviksi” tai “tunnelmoinneiksi”, “luentoina” niihin tulee mukaan tietty arvoituksellisuus.
Kirjoittaja: Arttu Jalonen
