Lyhyet luennot

“Lyhyt luento Lopusta

Mikä on valon ja valaistuksen välinen ero? On olemassa Rembrandtin tekemä etsaus, jonka nimi on Kolme ristiä. Se on kuva maasta ja taivaasta ja Golgatasta. Hetki sataa paikallaolijoiden päälle; laatta käy tummemmaksi. Tummemmaksi. Rembrandt herättää sinut juuri ajoissa, jotta näet, kuinka materia kompuroi pois muodoistaan.”

Kanadalainen runoilija Anne Carson (s. 1950) on viimein rantautunut Suomeen. Runovihkossa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä (Poesia, 2019) nähtiin käännös runoilija Gertrude Steinia käsittelevästä esseestä ja viime vuonna ilmestyi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa käsittelevä Albertine-harjoitus (Poesia, 2020). Nyt runoilija ja kääntäjä Aki Salmela on suomentanut Carsonin ensimmäisen runoteoksen Lyhyet luennot (Short talks, 1992). 

        (kuvassa kirjoittajan oma kappale, kirjaston oma oli kirjoitushetkellä lainassa)

Teos koostuu 45 lyhyestä proosakatkelmasta, joissa (tai joiden kautta) luennoidaan niin arkisista asioista kuin historiallisista henkilöistäkin. Lyhyimmällä luennolla on pituutta vain kolmen lauseen verran, eikä kokoelman pisin teksti, johdanto, ole sekään kuin puolentoista sivun mittainen. Vaikka nimessä puhutaankin “luennoista”, niin teos - alkaen jo siroudestaan ja keveydestään esineenä - vaikuttaa jonkinlaiselta antiteesiltä luennoinnin käsitteelle. Sivujakin on vain 63, joten näiden luentojen aikana ei pitäisi ehtiä tylsistyä.

Heti ensimmäisessä luennossa puhuja toteaa, että “jokaisessa kertomassani tarinassa tulee vastaan piste, jonka tuolle puolen en näe. Inhoan tuota pistettä. Sen tähden tarinankertojia kutsutaan sokeiksi -- se on pilkkanimi.” Tämän voisi nähdä toisaalta jonkinlaisena irtisanoutumisena liian innokkaasta pyrkimyksestä teoksen kokonaisvaltaiseen järjelliseen tulkintaan tai toisaalta radikaalimmin ilmaisuna “tulkintaa vastaan”, sontagilaisessa mielessä (ks. Sontagin essee aiheesta [Nuori Voima]). Runon ei viime kädessä tarvitse olla kryptinen kielellinen arvoitus, vaan kirjoittaja -- kuten myös lukija -- voi luottaa sanojen ilmaisuvoimaan.

Läpi kokoelman onkin aistittavissa aivan omanlaisensa estetiikka, jossa kuvailu on kiehtovalla tavalla vinoutunutta, mutta kuitenkin jollain tasolla tunnistettavaa; ikään kuin runot kulkisivat rakenteellisesti meille ilmenevässä todellisuudessa, mutta pintatasolla taas aivan omalakisesti omissa sfääreissään. Ilmaisu on muotokieleltään assosioivaa olematta kuitenkaan huolimatonta tai sattumanvaraista. Lukijalle jää tunne, että asioita ei voisi ilmaista mitenkään toisin, ainakaan jotakin olennaista rikkomatta. 

Assosioinnin ohella runoissa on myös pohtivia, lähes aforistisia lausahduksia. Esimerkiksi Lyhyessä luennossa Parmenideesta puhuja pohtii, että “Pelkäänpä, että emme käsittäneet, mitä hän sanoi tai miksi. Entä jos esimerkiksi joka kerta kun hän sanoi “kaupungit”, hän tarkoittikin 'harhaluulo'?” Runon voisi tulkita viittaavan Parmenideen filosofiaan, jossa kaupunki on todellakin vain harhaluulo ja todellisuus yksi jakamaton ja muuttumaton kokonaisuus. 

Myönnän, etten lukiessani muistanut, mitä Parmenidee ajatteli. Täytyi laittaa kirja hetkeksi sivuun ja katsoa Googlesta. Onneksi luento oli nopeasti ohi, eikä tarvinnut keskeyttää luennoitsijaa, opettavaa ääntä.

Teoksen ääni ei kuitenkaan pyri selostamaan tai vakuuttamaan, tekemään tyhjäksi. Luennot jäävät leijumaan ilmaan lähes painottomina, veistoksenomaisina esineinä. Kytkökset toisiin luentoihin syntyvät ilmassa tapahtuvista satunnaisista törmäyksistä. Carson kirjoittaa, että “...hänen [esineiden] luokittelujensa puhdas kiihko kohosi hänen ympärillään ja saartoi hänen elämänsä, nämä toiset jotka hukkuivat, nämä joita oli koko maailmallinen.” Kokonaisvaltaista selitystä hakeva lukija saa iskun näpeilleen viimeistään tässä vaiheessa.

On tosin huomionarvoista, että jo teoksen johdannossa puhuja toteaa, että “Aristoteles kertoo meille, että hyvässä tarinassa kaikki tapahtuu jonkin toisen asian seurauksena” ja myöhemmin pohtii, miten “Aristoteles puhuu todennäköisyydestä ja välttämättömyydestä, mutta mitä iloa on ihmeestä, mitä iloa on tarinasta, joka ei sisällä myrkyllisiä lohikäärmeitä.” ja huomauttaa lopuksi, ikään kuin olkiaan kohauttaen, että “no koskaanhan ei voi tehdä tarpeeksi töitä”. Kysymys on tärkeä, ja vastaus löytyy esimerkiksi runosta Lyhyt luento Van Goghista: “Kun hän katsoi maailmaa hän näki naulat jotka kiinnittävät värit asioihin ja hän näki että nuo naulat ovat tuskissaan.” Loppuuko tuska, jos naulat irrotetaan (luultavasti) tai jos niiden paikkaa vaihdetaan (vaikeampi sanoa)?

Huomaan lukiessani yrittäväni epätoivoisesti löytää selitystä sille, miksi tekstejä kutsutaan “luennoiksi”. Tekstit suodattuvat puhujan oppineisuuden lävitse varsin kivuttomasti, enkä koe lukijana olevani tekstin passiivinen vastaanottaja, luentosalissa jossain keskirivin tienoilla istuva kuuntelija. Opin toisinaan jotakin uutta, koin tarvetta tarkastaa Googlesta, millainen olikaan Rembrandtin etsaus tai mitä Parmenides olikaan ajatellut. Kuitenkin, vaikka runoudessa tulee aina hyväksyä tietynlainen epävarmuus, jää ilmaisu häiritsemään. Jos lähdetään ajattelemaan termiä "luento" sen yleisesti käytetyssä merkityksessä, nousee merkittävä ristiriita esiin. Suullinen luento sisältää aina jossain määrin jotakin ylimääräistä ja tarpeetonta, ainakin suhteessa kirjoitettuun tekstiin tai luentomuistiinpanoihin. Carsonin luennot ovat sen sijaan hyvin riisuttuja ja lyhyitä eivätkä sisällä juurikaan ylimääräistä rönsyilyä.

Kenties ilmaisuun “luennot” ei tule keskittyä liiaksi. On mahdollista, että luennoiksi kutsumisella vältetään lukijan liian innokas (tai innoton) tulkinnallinen katse; siinä missä “runoina” tekstit olisi tulkinnallisessa mielessä helppo typistää vain “tilannekuviksi” tai “tunnelmoinneiksi”, “luentoina” niihin tulee mukaan tietty arvoituksellisuus. 

Kirjoittaja: Arttu Jalonen

Kuura-trilogia

 

Hei ja ihanaa syksyä! 

Olen pitkästä aikaa hurahtanut lukemaan oikein kunnolla(myös äänikirjoja, joita ahmin enemmän kuin fyysisiä kirjoja), joten tässä sitä taas ollaan, suosituksien parissa! Tällä kertaa kyseessä on Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogia (kustantaja Myllylahti). Aloitetaan taas pienellä kirjailijaesittelyllä! 

Elina Pitkäkangas (s. 1990, Hollola) on suomalainen nuortenkirjailija. Hän on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä. Orivesi ja erityisesti Oriveden Opisto on Elinalle tärkeä. Hän on valmistunut Oriveden Opiston kirjoittajalinjalta. Opistolla Elina kirjoitti ensimmäisen kokonaisen käsikirjoituksensa loppuun. Hän myös kiittää Opistoa ensimmäisen kirjansa lopussa. Elina vaikuttaa myös ihmisenä todella mukavalta ja lämpimältä. Hän jakaa sosiaalisessa mediassa videoita kirjoittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä (instagram,tiktok). Niitä on mukava seurata, sillä en ainakaan itse ole törmännyt aiemmin samankaltaisiin videoihin suomeksi, maailmalla näitä tietenkin on vaikka muille jakaa. Hän tekee myös YouTube-videoita kanavalle For YA yhdessä kollegansa ja ystävänsä Sini Helmisen kanssa. Elina on saanut minut taas innostumaan kirjoittamisesta, vaikka se on hankala jatkaa niin ainakin päässä surisee siihen malliin että ei kai muu auta kuin joko avata läppäri tai ottaa vihko käteen ja alkaa rustaamaan. Mutta nyt vihdoin, sukelletaan trilogian pariin! 

''Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa perinteisistä ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa. Lukiolaiset parhaat ystävät, Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun vieressä sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää uutisissa tai historiankirjoissa. Tylsän tasainen arki kokee pian muutoksia, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko veljensä menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin kielletyltä puolelta, kylmästä susien yöstä, jolloin kaikki menee pieleen ja Inkan elämä muuttuu täydellisesti. Teko tuo julki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä. Etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään kaunis pedontuoksuinen Matleena. Inka päätyy tekemään jotain todella vaarallista, mutta hän päättänyt tehdä kaikkensa jotta hänen veljensä heräisi koomasta. Vaikkakin sen seurauksena asettaa koko kaupungin hengenvaaraan.'' 

Yllätyin positiivisella tavalla, millainen kirja oli lopulta kyseessä, sillä odotin jotain aivan muuta. Tämä oli vielä parempaa kuin osasin kuvitella. Elinan tyyli kirjoittaa on ehdottomasti parasta mitä olen suomalaiselta (urbaani fantasia, sekä nuorten kirjailijoilta) kirjailijalta tähän mennessä lukenut. Jokaisen hahmon kuvaukset niin tavasta ajatella kuin teoista ovat yksityiskohtaisia että tuntuu kuin olisi mukana, niin sanotusti kärpäsenä katossa. Aivan kuten Sini Helmisen Väkiveriset-sarja, tämä avaa lukijalle uuden maailman. Hahmot ja Kuurankero on helppo kuvitella päässään oman näköisekseen sillä Pitkäkangas kuvailee kaikkea yksityiskohtaisesti. Itselleni ainakin tuli heti päähän kuvia millainen Kuurankero olisi jos sen kuvittaisi tai siitä tekisi elokuvan. Se mitä hahmoihin tulee, suhtautumiseni Inkaan oli ristiriitainen. Suurimman osan ajasta sykkeeni nousi hänen valintojensa takia, kuinka itsepäinen ja itsekäs hän on. Vaikka kyseessä oli lopulta vain siitä että hän voisi pelastaa veljensä, niin siltikin hän sai vereni kiehumaan. En tiedä oliko se myös tarkoitus, jos oli niin siinä onnistuttiin täydellisesti. Kaikesta huolimatta pidin Inkasta sillä hän ei antanut tuumaakaan periksi asioiden suhteen, etenkään hänelle tärkeiden ihmisten kohdalla. Pidin erityisen paljon myös siitä, kuinka lopussa Inkan ja Leon suhde ei päättynyt onnellisesti ja romanttisesti. Samaan aikaan se hiukan kieltämättä harmitti, koska olisin halunnut nähdä kuinka tapahtumien jälkeen heidän suhteensa olisi toiminut, vai olisiko se toiminut? Oli omalla tavallaan siistiä että kerrankin joku romanssi ei jatku alusta loppuun täydellisesti. Itseäni ärsytti alkuun Aaron ja hänen päätöksensä lähteä pakomatkalle yhdessä Matleenan kanssa, vaikka tämä oli hetki sitten lähes repinyt Aaronin kappaleiksi ja satuttanut Aaronin isää. Siltikin ihailen samaan aikaan kuinka Aaron ei halua luovuttaa Matleenan suhteen vaan tekee kaikkensa että tämä olisi turvassa Jahdilta. Kai se sanonta kuin ''rakkaus voittaa kaiken'' pätee tässä. Joten kokonaisuudessaan päähenkilöt ovat mahtavia sillä he herättävät lukijassa monia tunteita.

''Ihmissusimyyttejä omaleimaisesti käsittelevä Kajo jatkaa synkän romanttista tarinaa, jossa suurimpia petoja eivät ole hukat vaan ihmiset itse. Tapahtumien kärjistyessä turvallinen koulumaailma jää taakse ja urheilukentän valot korvautuvat korpimetsän hämärällä. Nuori 18-vuotias Inka on onnistunut suojelemaan perhettään ja etenkin veljeään Tuukkaa, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan kauhistuttavan hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat edelleen Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia? ''

Inkan, Tuukan ja Samun palatessa kotiin jalkapallo-ottelusta, he joutuvat ''ratsiaan'' jossa heillä otetaan sormenpäästä verikoe, jolloin laite näyttää oletko saanut lykantropian vai et. Tässä kohtaa Inka ei aavista lainkaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Hänen juuri ja juuri koossa ollut elämänsä pirstaloituu jälleen miljooniin palasiin. Tuukka ehtii pakoon mutta Inka pidätetään koska hänen testinsä näyttää yllättäen positiivista, eikä Inka ole uskoa korviaan. Hän joutuu vankilaan nimeltä Myrskynsilmä. Mukaan tulee uusi mies johon Inka tutustuu Myrskynsilmässä sillä he ovat sellinaapureita. Tämä mies auttaa Inkaa hallitsemaan lykantropiaansa. Lopulta Inkalle selviää kuka tämä on, Leon sukulainen Peter. Aaron ja Matleena ovat pakosalla, Kuurankerosta pohjoiseen. Myöskään heillä ei mene järin hyvin, Jahti on ihan heidän kannoillaan. Aaron ja Matleena löytävät itsensä lainsuojattomien, hukka lauman, luota. Hetken ajan päästä mukaan astuu myös Werecare, järjestö joka haluaa taistella ihmissusien ihmisoikeuksien puolesta.  Aaron ja Werecare keksivät suunnitelman kuinka pelastaa Inka Myskynsilmästä. Werecare-järjestön johtaja, rastatukkainen Jatta, vaati Aaronia astumaan valoon Werecaren nimissä ja ilmoittamaan medialle olevansa elossa mutta Aaron ei ole varma onko se hyvä idea, ainakaan juuri sillä hetkellä. Lopussa Aaronille selviää myös miksi Inka on erilainen tai käyttäytyy eri tavalla, muutenkin kuin lykantropiansa vuoksi. Asia oli yllätys myös Inkalle itselleen, joten pidetään se niin myös teille. Luulen silti että moni teistä ymmärtää jo alussa mistä on kyse, mutta olen kuullut ja lukenut että asia olisi jäänyt monelle auki mistä on kysymys. Aikamoinen toinen osa etten sanoisi. Jännitin että voiko Kuuran jälkeen vielä parantaa, mutta kyllä näköjään voi, josta olen todella iloinen. Oletteko valmiita trilogian päätösosaan Ruskaan? Minä ainakin olen, vaikka en haluaisi tämän kirjasarjan loppuvan ollenkaan, janoan tietää miten kaikki lopulta päättyy. Eihän tässä malta pitää taukoa joten, nyt menenkin jo juosten nappaamaan Ruskan käsiini! 

”Ruska on Kuura-trilogian päätösosa. Inkan maailma on jälleen järkkynyt. Järjestö, joka aiemmin suojeli häntä, jahtaa häntä lykantropiasta syytettynä. Vallanpitäjien vuosikymmeniä pitänyt järjestelmä uhkaa horjua, eivätkä kansalaiset koe oloaan turvatuksi kaupungin muurien sisällä. Täydenkuun lähestyessä susijahti kiristyy, ja katupartiot ottavat vallan omiin käsiinsä. Muutos on lähempänä kuin koskaan, mutta synnyttääkö muurien rakoileminen toivoa vai entistä suurempaa kaaosta? Ruska keskittyykin tiiviisti Werecaren ja Jahdin taistoon, kun ihmissusia puoltavat aktivistit yrittävät tuoda hukkia metsästävän sotilasjärjestön synkkiä puolia julki ja avata ihmisten silmät totuuksille.'' 

Huhhuh, mistä sitä aloittaisi. Jos kaksi ensimmäistä osaa oli taistelun täyteistä, niin tämä sen sijaan tämä on raaka mutta kaunis. Kaikki mitä he päättävät tehdä ovat puhtaasti selviytymistä. Kaikki ovat eri mieltä mitkä päätökset ovat tai eivät ole oikeita tai fiksuja. Mutta onko mikään päätös tuollaisessa maailmassa ja tilanteessa täysin oikea? Minun käy hieman sääliksi Inkaa, tuntuu että on enemmän sääntö kuin poikkeus että hänelle tapahtuu koko ajan jotain hirveää tai raskasta. Kaiken keskellä kuitenkin Inkan sisällä on jotain tärkeää, hänelle maailman tärkein asia, jonka eteen hän tekee kaikkensa. Niin kuin hänen tapaansa kuuluu, hän ei luovuta omiensa suhteen, mikä on ihailtavaa vaikka kyseessä onkin fiktiivinen hahmo. Kun seurue on matkalla kohti Jyväskylää ja uutta tukikohtaa, menee jälleen asiat hieman hankalaksi. Klaus ja Jahti ovat löytäneet heidät eikä kukaan lopulta meinaa uskoa että miten. Kunnes selviää että yksi heistä, Alex on paljastanut Jahdille heidän olinpaikkansa. Inkan on vaikea hillitä itsensä Klausin edessä mutta kiitos Peterin, hän onnistuu rauhoittumaan. Toisaalla Aaron, Väinö, Alex ja Werecare ovat antamassa tietojaan ja haastattelua muutamille lehdistön jäsenille, jonne myös Jahti löytää, kiitos Alexin. Aaron pääsee pakenemaan rakennuksesta ja luulee muiden jättäneen hänet kunnes törmää Alexiin. Tämä petturi lähes surmaa Aaronin, mutta hänet pelastaa yllättäen Niki, joka oli hänen isänsä toimesta lähetetty osaksi Jahtia. Niki kertoo kaiken mitä tietää ja he lähtevät kohti Jyväskylää (Alex mukanaan) ajatellen onko mitään enää tehtävissä sillä Klausilla on kahden tunnin etumatka. Lopun jätän paljastamatta sillä kuka nyt haluaa tietää kaiken etukäteen? Itse en ainakaan. Eihän silloin ole mielestäni järkeä edes lukea kyseistä kirjaa. Silti haluan mainita vielä yhdestä asiasta: Inkan veli Tuukka eli Duke sai kaiken sympatian minulta. Vaikka hän hieman esitti vaikeaa niin silti hän oli pohjimmiltaan hyvin herkkä ja ihana persoona.

Tästä päätösosasta tuli lopulta oma suosikki, sillä se kertoi lukijalle lopulta kaiken mitä tarvitsi tietää. Ruska sai kaiken päätökseen upealla ja kauniilla tavalla. Oikein harmitti kun luki viimeisen sivun.

Tämä trilogia on tähän mennessä oma suosikki nuorten aikuisten osastolta, enkä suosittele ainoastaan nuorille vaan ihan kaiken ikäisille (ihan nuoremmille lapsille tosin tämä ei ole edes suunnattu joten heille en suosittele). Uskon että tästä pitävät myös he jotka eivät juurikaan välitä fantasiasta genrenä.  En lisäisi tai poistaisi yhtään mitään. Minulle fantasian suur kuluttajana tämä oli aivan täydellinen kokonaisuus. Voisin lukea milloin tahansa uudelleen. Jos jälleen annetaan arvio niin tämä on ehdottomasti  10/10! 

Elinalta on ilmestynyt myös itsenäinen spin-off, joka on sävyltään vielä aiempaa aikuisempi ja tummempi Hukan perimät- kirja. Kuura-trilogian lukeneille hahmot ovat tuttuja, mutta aiemmin sivuun jääneitä, joiden tarinat ovat jääneet vielä varjoon. Taidan lukea sen suoraan tähän perään niin saa vielä yhden näkökulman lisää mitä aikaisemmin on tapahtunut, ennen nykyaikaa johon Kuura-trilogia sijoittuu. Jää nähtäväksi kirjoitanko oman lukunsa tuosta kirjasta. Olen aloittanut tämän kirjan lukemisen ja olen jo puolessa välissä. Hiukan voisin edes mainita että on kyllä lukemisen/kuuntelemisen arvoinen. Ei tosiaan ole väliä oletko lukenut trilogian vai et. 

Lopuksi haluan vielä sanoa että nämä kannet ovat todella upeat! Niiden suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut kuvittaja ja graafikko Karin Niemi

Kiitos jälleen jos jaksoit lukea tänne asti. Oikein mukavaa syksyn jatkoa kaikille!

-JK

Väkiveriset-sarja, osat 1-4

Hei taas!

Tällä kertaa tiedossa olisi kirja arvosteluja, tai ehkä enemmän suosituksia. Kerron ensin hieman kirjasarjan kirjoittajasta, jonka jälkeen kurkataan hieman sarjan jokaiseen osaan.

Väkiveriset-sarjan (kustantaja Myllylahti) on kirjoittanut Sini Helminen (s.1987) joka on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Hänet on nimetty sinipiikojen mukaan ja hän pukeutuu sinisen eri sävyihin. Jos teillä ei ole mitään hajua mikä sinipiika on, sellaiseen törmätään heti ensimmäisessä osassa joka aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan. 

Suomalaista mytologiaa, jännitystä sekä romantiikkaa yhdistelevä sarja punoutuu neljän teeman ympärille: metsän, vuoren, veden ja maan.

Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Kirja löytyy fyysisen kappaleen lisäksi myös äänikirjana. Kirjastosta nämä löytyy nuortenosastolta, kirjailijan sukunimen (kolme ensimmäistä kirjainta) kohdalta.  

Kaarnan kätkössä aloittaa tämän huikean neliosaisen sarjan. Tämän kirja käsittelee metsän teemaa. Pinjan elämä muuttuu yhden kuvan jälkeen päälaelleen. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat tiessään, ja hänen äitinsä pakottaa hänet kesätöihin. Siellä Pinja tapaa salaperäisen Virven, pihkantuoksuisen punapään jota kohtaan hän alkaa tuntea selittämätöntä vetoa. Ensimmäistä kertaa kun Pinja törmää Tuuliaan, hän luulee tämän olevan hänen pikkusiskonsa ystävä joka on tullut heidän kotiin. Lopulta kuitenkin hän alkaa nähdä Tuuliaa kaikkialla. Hän ajattelee että on tullut hulluksi, että hallusinoi. Tuulia väittää Pinjassa virtaavan metsänväen verta! Pian kuvioihin astelee vielä nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta vasta kuin on liian myöhäistä. Pidin siitä kuinka pääsi tutustumaan Suomen mytologiaan ja miten sitä on kirjassa käytetty. Erityisen paljon pidin Tuuliasta, tästä sinipiiasta, joka omalla viehkeydellään loi oman mausteensa tapahtumiin.    Tunnelma oli mahtava, se oikein vei mukanaan eikä malttanut millään lopettaa. Tarinan kerronta on yksiä parhaimpia mitä suomalaisilta olen nähnyt ja se toistuu myös muissa osissa.

Kiven sisässä jatkaa aivan upean avausosan jälkeen teemalla vuoret. Pekko perheineen muuttaa mummon kuoltua tämän vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu Pekosta oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät. Koulussa Pekko tapaa Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä. Mielestäni tässä osassa oli parasta kuinka oltiin yhdistetty niinkin tavallinen asia kun nuori joka pelaa yhtä maailman suosituinta peliä ja jännittävä salaisuus jota kukaan ei osaisi odottaa omalle kohdalle. Etenkään jos näin kävisi ihan oikeasti.

Kuten nimestä Veden vallassa voikin päätellä kyseessä on veden teema. Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, Marin isä on hurahtanut kummajaisiin niin että Marin entinen paras ystävä Jessika ja tämän kaverit kiusaavat häntä. He tietävät marin jokaisen kipukohdan, joten joka ikinen kerta kun Marin on astuttava koulun ovista, vaatii se häneltä paljon rohkeutta. Eräänä päivänä hän löytää itseltään suomun joka saa hänet tolaltaan. Tässä kohtaa Tuulia astuu mukaan ja raottaa Marille maailmaa mistä hänellä ei ole ollut mitään tietoa. Mutta nyt hän myös ymmärtää isänsä hourailuja kaikenlaisista kummajaisista. Isä varoittaa Maria menemästä järvelle jossa heillä oli tapana käydä kun Mari oli pieni. Kuitenkin jokin järvessä ja vedessä vetää häntä puoleensa eikä hän pysty vastustamaan kiusausta. Kaikki vedenalaisessa maailmassa ei ole kuitenkaan kohdallaan. Tässä osassa on mielestäni kuvattu vettä ja vedenalaista maailmaan kauniisti mutta myös päinvastoin. Niin kuin muutkin osat, tämä vie mennessään. 

                                                                                                                  

 

Maan povessa päättää Väkiveriset-sarjan. Tämä keikauttaa kaiken ylösalaisin ja saattaa edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan tarinat odottamattomalla tavalla yhteen. Samalla kirja kertoo myös maahispoika Otrasta. Maahisten on pian muutettava rakenteilla olevan uuden kaivosalueen tieltä, mutta Otra ja hänen ystävänsä eivät ole valmiita antamaan periksi. Maanalainen maailma on vaarassa, eikä Otra aio antaa heikkoutensa estää häntä tarttumasta toimeen. Hän tietää että hänen suunnitelmansa on huono, kaikella tapaa väärin mutta hän ei välitä. On pakko pelastaa oma maailmansa eikä ihmiset voisi ajaa heitä pois. Toisaalla omalaatuinen sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain järvestä löytynyt sininen tunikan riekale. Onko sinipiika kidnapattu? Löytääkseen Tuulian Marin on otettava yhteyttä Tuulian entisiin suojatteihin Pinjaan ja Pekkoon, joilla on ongelmia jo omastakin takaa. Esiin tulee vanhoja ystäviä ja vanhoja vihollisia, mutta onko Tuulia jo avun ulottumattomissa? Pidän siitä kuinka nuoret tapaavat toisensa ja auttavat toisiaan löytääkseen ystävänsä. Tästä ei ainakaan menoa ja meininkiä puutu. Välillä oli hieman hankalaa pysyä mukana että kenestä puhuttiin missäkin vaiheessa ja kuka oli kenenkin ystävää tai perhettä (mikä toki voi johtua vain minusta itsestäni ja keskittymisestäni). Kokonaisuudessaan oikein mahtava päätös tälle kirjasarjalle!

Jos pitäisi arvioida kokonaisuutena tätä sarjaa, antaisin 9/10. En tiedä mikä voisi olla paremmin mutta silti jotain jäi uupumaan omalla kohdalla. Suosittelen silti suuresti lukemaan nämä teokset! Itselläni aika kului rattoisasti näiden parissa ja oli ihanaa kun sai uppoutua ihan uusiin maailmoihin. Kuvailu oli niin taitavaa että oli helppo kuvitella miltä kaikki näyttäisi. Mielestäni on mahtavaa että miten hienosti tunnelma säilyy kirjasta toiseen.

Kiitos jos jaksoit lukea, palataan!

-JK

 

Tervetuloa Villasukka kirjasto-blogin pariin!

Aloitetaan siitä, mistä nimi juontaa juurensa. Joillekin Orivesi ja villasukat saattaa olla jo tuttu juttu, mutta kerrotaan myös heille, jotka eivät tiedä. Kaupungin keväällä 2019 teettämän imagotutkimuksen keskeisimpänä tuloksena oli, että luonnonläheisyys on kaupungin merkittävin vetovoimatekijä, mikä on totta. Muiksi vetovoima- ja pitovoimatekijöiksi nousi rauhallisuus, turvallisuus, kauneus sekä viihtyvyys. Oriveden kaupunki julistautui tänä vuonna 28.tammikuuta (2021) Suomen villasukkapääkaupungiksi. Kyseessä on markkinointitempaus, jolla halutaan tuoda esille orivesiläistä leppoisaa ja mutkatonta elämänasennetta sekä pikkukaupungin kodikasta ilmapiiriä.

Jatketaan kuitenkin sen parissa miksi oletettavasti olette täällä, eli kirjaston ja kirjojen.

Meidän kirjastomme kuuluu Pirkanmaan kirjastoihin, eli PIKI-kirjastoihin, johon kuuluu Pirkanmaalta 22 kuntaa tai kaupunkia. PIKI-kirjastoilla on yhteinen aineisto- ja asiakastietokanta, verkkokirjasto, käyttösäännöt sekä kuljetuspalvelu. PIKI-kirjastojen aineisto on käytettävissäsi yhdellä kirjastokortilla. Aineistoa voi lainata ja varata vapaasti kirjastojen kesken. 

Se mistä blogin värimaailma johtuu on simppeli, pinkki ja turkoosi ovat Oriveden tunnusvärit. Oli todella vaikea saada se edes kutakuinkin sen väriseksi kuin oikeat värit ovat (etenkin kun en ole kauhean hyvä noiden ulkoasujen kanssa) mutta yritin parhaani. Siinä nyt varmaan ne kaikista tärkeimmät tiedot. Googlettamalla tietenkin selviää enemmän, jos jokin asia jäi askarruttamaan. 

Postauksia tulee varmasti laidasta laitaan. Kirjastotyöstä, kirjoista(kirjavinkit, kirja-arvostelut),sekä asioista niin sanotusti kulissien takaa. Itseäni ainakin kiinnostaisi kuulla mitä kaikkea muuta työhön kuuluu kuin lainaus- ja palautustiskillä työskentely tai hyllyttäminen. Sillä kuten muidenkin alojen kohdalla, myöskään kirjaston kaikki työtehtävät eivät näy asiakkaille . Jokaiselle näistä löytyy oma aikansa ja postauksensa.  Blogia kirjoittaa useampi henkilö, joten jokainen postaus on erilainen, eri näkökulmasta kirjoitettuja. 

Jos puhutaan kirjoista niin haluan itse tuoda esille enemmän kahden oman suosikki genren kirjoja, jotka ovat fantasia ja rikos. Etenkin silloin kun nämä kaksi yhdistää tekee se lukukokemuksesta vielä kymmenen kertaa paremman ja mielenkiintoisemman! Toki sitä on tullut luettua laidasta laitaan erilaisia kirjoja, mutta ne eivät vain iske samalla tavalla. Näiden kahden genren kirjoihin uppoutuu niin helposti että unohtaa aivan kokonaan maailman ympäriltään sekä ajan kulun. Hyvän kirjan parissa saattaa mennä helposti koko päivä, etenkin jos mitään muuta tehtävää ei ole. Pidän ehdottomasti enemmän fyysisestä kirjasta, mutta äänikirjat ovat tuoneet myös mukavaa vaihtelua. Äänikirjan pauhatessa kuulokkeista on helppo puuhastella samalla jotakin. Kokemuksesta tekee paremman tietenkin se että lukijan ääni on omaan korvaan miellyttävä. Itse pidän ehkä eniten pienestä eläytymisestä, jolloin kirjaan on helpompi heittäytyä mukaan. Onko teillä suosikki genreä vai oletteko niin sanotusti kaikkiruokaisia? Luetteko vai kuunteletteko mieluummin, vai meneekö molemmat?  Onneksi kirjoja ja genrejä on paljon joten kaikille löytyy kaikkea. Nyt tulee vaikein osuus, eli pitäisi valita mistä seuraavaksi kirjoittaisi. Ehkä se selviää pian, toivottavasti ainakin sillä en malta odottaa että pääsen naputtelemaan teille uutta postausta! 

Luulen että tämä riittää tältä erää, jätetään jotain muillekin kerroille. Kiitos kun päädyit lukemaan loppuun asti. Palataan taas pian uuden postauksen parissa!

-JK